Mursu

“Tapaankohan minä mursun?” ajatteli poplaritakkiin pukeutunut Mikko. Kello oli 17.35, ja rautatieasema oli tässä vaiheessa tyhjillään. Mikko näki pienen lapsen nousevan asematunnelista ja hetken päästä tämän äidin lastenrattaita rappusia pitkin ylöspäin vetäen. Pendeliliikenne oli ajoittunut jo tuntia aiemmaksi, ja nyt asemalla oli enää joitakin satunnaisia matkailijoita. Vartin päästä laituri olisi taas tyhjä, kun ihmiset olisivat joko junassa tai matkaamassa asemalta poispäin. Myös Mikon ja tämän seuralaisen – Maritan - pitäisi olla silloin poistumassa asemalta. Mikolla ei tosin ollut käsitystäkään siitä, miltä Marita saattaisi oikeasti näyttää. Kuvan hän oli netissä toki nähnyt, mutta vaikka kuvat kertookin enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa, ei Mikko siltikään voinut olla täysin varma.

“Älä mene sinne!” kiljahtaa nainen noin kaksivuotiaalle lapselleen, joka juoksee kohti raidetta. Taapero kirmaa ripeästi, mutta epävarmoin askelein. Jos tämä lapsi olisi aikuinen, voitaisiin tätä luulla vahvasti humaltuneeksi. Humalaisia oli riittänyt siinä baarissa, jossa Mikko oli nähnyt kahta viikkoa aiemmin tyrmäävän näköisen naisen ruman miehen kainalossa. Kyseinen mies oli vetänyt miestä väkevämpää selkeästi yli oman sietokykynsä, ja se alkoi näkyä illan edetessä. Mikko oli poistuessaan jäänyt oven edustalle tupakalle, missä tämä oman elämänsä sankari oli odottanut naisen kanssa taksia. Mies oksensi kadulle, ja nainen nousi taksiin yksin. Mikko lähti kävelemään yksin vastakkaiseen suuntaan, eikä maininnut edes kavereilleen lähtemisestään. Kävellessään kohti sateista ja kylmää kaupungin yötä Mikko kuuli takanaan miehen vielä laulavan jotain. Mikko oli tunnistavinaan kappaleen “Jäähyväiset aseet”-lauluksi, mutta tuo kääpiö lauloi ilmiselvästi Liisa Tavin versiota siitä.

Mikko oli nähnyt tuon naisen unessaan vielä samana yönä. Naisen kyyneleet olivat unessa täysin mustat, ja aika oli pysähtynyt. Kyyneleet valuivat pitkin naisen kalpeita poskia, ja tippuessaan lattialle ne muodostivat mustan meren. Mikko halusi päästä naisen luo, mutta kyynelmeren vastus oli liian suuri. Tämä tunsi vajoavansa...

“…pahoittelemme myöhästymisestä aiheutuvaa haittaa” ilmoittaa kuulutus.
”Ei s**tana! Eikö VR ole enää ikinä ajoissa?”
”Etkö ole kuullut?”
”Niin mitä?”
”VR tarkoittaa “Venaa Rauhassa”!”
”Hahaha! Kerrassaan nokkela sutkautus, kuoma!”
”Kuoma? Hahaha!”

Mikko havahtui tuon illan ja unensa muistelusta kylmään ja ärsyttävään todellisuuteen. Välittömästi Mikkoa alkoi riepomaan kahden hienoihin vaatteisiin pukeutuneen liikemiehen välinen vitsailu. Mikolla oli omat huolenaiheensa, ja nyt junan myöhästyminen kahdella minuutilla tuntui harvinaisen pieneltä. Nolaisiko hän itsensä? Tapaisiko hän mursun? Entä jos Mikko oikeasti rakastuu siihen Mursuun? Onko hän kohta keskellä suomalaista unelmaa ja kasvattaa Mursun kanssa pikkumursuja?

Sitten ilman täytti pahaenteinen kurina, jonka aiheuttajaksi paljastui Mikon vatsa. Mikko ei ehtinyt syödä päivällistä, koska muuten hän olisi myöhästynyt tapaamisesta. Itse asiassa lounaskin oli jäänyt työkiireiden vuoksi väliin, eikä mustasta kahvista ja hapankorpusta koostunut aamiainenkaan vastannut käsitystä päivän tärkeimmästä ateriasta.

Mikon vatsan protestoidessa juna lipui Mikon ohi. Sen vauhti hidastui, ja hetken päästä juna oli täysin pysähtynyt. Ovet aukesivat. Alta aikayksikön oli asemalaituri täynnä elämää, kun ihmiset poistuivat junasta. Liikemiehillä oli niin kiire, etteivät nämä malttaneet odottaa edes ihmisten poistumista junasta. Mikko ei nähnyt missään vihreää villakangastakkia. Sitten hän käänsi katseensa toiseen suuntaan, ja siinä hän oli. Marita.

“Sori, mä en ehtinyt käydä himassa etten olis myöhästynyt junasta…” Marita sanoi. Mikko oli haistavinaan jonkin kalaruoan eltaantuneen tuoksun Maritan hengityksestä. Samalla Mikon mieleen piirtyi aiemmin näkemänsä kuva Maritasta. Se oli ilmeisesti otettu muutama vuosi ja parikymmentä kiloa aiemmin. Mikko tunsi pettymyksen kouraisevan häntä… mutta samalla hän tunsi olonsa hyvin kotoisaksi ja täydeksi. Yhdessä he lähivät asemalta pois.

Kirjekuori

Jouni käveli kotiin koulustaan, Hämeenlinnan Lyseon Lukiosta, joka oli parin kilometrin päässä kotoa. Päivä oli ollut lyhyt, mutta runsaan luppoajan Jouni ajatteli käyttävänsä parin hassun kotitehtävän tekemiseen, tietokoneen pelaamisella ja television katsomisella. Ihan niin kuin jokaisena muunakin iltana.

Epämääräisen ajan kuluttua avain sujahti lukkopesään ja ovi naksahti auki. Eteismatolla oli päivän posti sotkuisessa läjässä, samanlaisessa kuin kaikkina muinakin päivinä. Jouni riisui ensin kenkänsä, laski repun selästään ja ripusti takin naulakkoon. Hän meni keittiöön, poimi kulhosta appelsiinin (hän ei tänäänkään syönyt mitään koululla, vaikka pitäisi) ja alkoi kuorimaan sitä. Samalla hän teki hirveän sotkun keittiöön, jonka tämän äiti joutuisi kuitenkin siivoamaan. Sitten hän meni takaisin eteiseen, ja alkoi käymään postia läpi.

Mainos. Lasku. Lasku. Aku Ankka. Mainos. Kirjekuori, jossa lukee “Suomen puolustusvoimat”.

En tietenkään ole täysin varma tapahtumien kulusta, mutta uskon asian tapahtuneen juuri näin. Voin vain kuvitella, miten nopeasti hänen hyvä ja aurinkoinen päivänsä oli muuttunut suorastaan helvetilliseksi, ainakin hänen omasta mielestään. Melkeinpä jo arvaan, mitä voimasanoja hän ehti käyttää ennen kuin oli edes avannut koko kirjekuorta. Teinien angstia…

Ymmärränhän minä, että häntä harmittaa nyt, mutta minun ikääni mennessä hän varmasti arvostaa armeijan tuomia kokemuksia. Poika löytää varmasti uusia kavereitakin sieltä. Armeijassa tehdään pojista miehiä, myös Jounista. Samalla pääsisi myös tuosta pitkästä tukastaankin eroon vihdoin ja viimein. Toivottavasti hän ei aio kasvattaa sitä enää takaisin, vaikka niin uhoaakin. Harvat kasvattavat. Näyttää tuolla pehkolla nyt lähinnä vain Rölliltä, saisi alkaa käyttäytymään muutenkin kuin mies. Kunhan hän ei vaan menisi sivariin. Kunnon poikahan se on, mutta pilaa vain koko elämänsä sinne menemällä, ja eihän minun ylpeyteni kestäisi sitä. Mitähän kylälläkin ajattelisivat?

Sisäinen liekki: The Runo

 

Aivan kuin pyromaani palaa rikospaikalle
palaa minunkin sisäinen liekkini.
Mutta nyt odotan, että saapuu Veltto Virtanen
vaahtosammutin ojossa, kaiken tukahduttaen.

Sinä vaaleahiuksinen vamppi,
mikset tullut liekinheittimesi kanssa?
Nyt olen vain surkea kuin tupakan tumppi,
Hiipuuko elämänliekkini tässä?

Kiitos sinulle, kun minut nujersit
ja kuin korpun Itsetuntoni nakersit.

Iso kolmonen

 

“Iso kolmonen”, sanon tiskin toisella puolella toikkaroivalle, silmälasipäiselle naiselle.
”Neljä euroa”, hän vastaa. Annan hänelle rypistyneen viiden euron setelin, jonka sain häneltä vasta vartti sitten. Saan euron kolikon takaisin, joka näyttäisi olevan saksalainen. “Kuinkahan monen turistin käsissä tämäkin ropo on kulkenut?” mietin, kun sujautan sen lompakkoon lukuisten kohtalotovereidensa seuraksi.

Nyt en jaksa mennä takaisin pöytään kavereiden luokse. Seuranani olleet urpot saavat meuhkata ja kertoa paskoja “Kirkasta kalakeittoa” -vitsejään rauhassa ilman minua. Jätkät ovat jo yli kaksikymppisiä ja silti vitsailevat kuin yläaste-ikäiset. Päätän siis jäädä tiskille norkoilemaan ja tarkkailemaan ihmisiä, jotka eivät olleet täällä minun saapuessani paikalle.

Tuo nainen tuolla nurkkapöydässä… hän näyttää kovin tutulta, vaikka olen varma siitä, etten ole koskaan nähnytkään häntä. Hän näyttää kovin yksinäiseltä. Miksi hän on täällä? Odottaakohan hän jotakuta? Menisinköhän juttelemaan hänen kanssaan? Ei hitto, en minä uskalla… vai uskallanko? Jos juon tämän tuopin tästä ensin ja vasta sitten…

Ei h*lvetti, myöhästyin! Naisen luokse tulikin tuo tyyppi. Onko hän poikaystävä, satunnainen poka? Tiedä häntä, mutta lyhyt hän on. Ja ruma. Onkohan hän rikas? Vai ovatko hänen vanhempansa rikkaita? En minä ainakaan tuollaista Quasimodoa ottaisi hyväpalkkaiseen edustusduuniin. Mitä tuolla tyypillä on, mitä minulla ei ole? Paksu lompakko, huonot vitsit vai iso elin? Ei siis sydän. Miten hän voi olla noin hurmaavan olennon kanssa? Miksen minä voi olla? Miksen minä voi olla kenenkään muunkaan kanssa? Olenko tuomittu kulkemaan aina yksin? Saavutanko ikinä onnea?

Juhannustaikoja

- Sattuks suhu?
- Mitää sie höpöötät?
- Skulasin vaa, et flikka on noin nätti, ni sattuks suhu ku taivaasta putosit? Vai haluitsä niinku kokeilla mun kaa juhannustaikoja teidän ladossa?
- Painuhan hiiteen, hyypiö. Miun serkku tulee sulle näyttämähän, ettei meillä päin puhuta akoille tolviisii. Mää meen nyt tanssimahan!
- V***n h****a! Stadis olis salee lohjennu! Ettekä te s******n landepaukut osaa muuta tanssia kuin humppaa!

Eväskassi

 

Pekon isä ei lainkaan pitänyt Pekon uudesta kampauksesta. Pekko oli vielä joitakin vuosia aiemmin pellavatukkainen “äidin pikku enkeli”, mutta nyt Pekon hiustyyli oli muuttunut tyystin erilaiseksi, tämän vanhempien kauhuksi. Pekon hiukset ylettyivät jo olkapäille, aivan kuten Ramonesin levykannessakin. Tuo äänite oli tehnyt Pekkoon hyvin vahvan vaikutuksen, ja musiikin kautta Pekko pystyisi nyt purkamaan sisällä vellovia tuntojaan, jotka oli pellavatukkaisena purkanut Turtles-figuureilla. Viikkorahat oli menetetty, mutta Pekko sai erävoiton vanhemmistaan.

Pekko tapasi Tapanin kirjaston läheisyydessä. Tapanilla oli mukanaan tämän isoveljen hankkima “eväskassi”. Nuokkarille ei olisi mitään asiaa tuon kassin kanssa, joten Pekon ja Tapanin määränpää olikin lähimetsä. Kun kaverukset olivat taivaltaneet metsässä riittävän pitkän matkan, he istahtivat kiville ja ottivat kaljapullot kassista. Keskiolut lämmitti Pekon kurkkua, vaikka syksy oli tehnyt tulonsa jo selväksi. Olut maistui Tapanin mukaan “kuselle”, mutta se toi Pekkoon lämpimän ja mukavan olon. Olon, jota Pekko ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Jotain aivan uutta oli myös Tapanin isoveljen lehtikokoelman löytäminen. Se kokemus oli toisaalta hieman pelottavakin…

Tehtävä 2: Kemijoki

Erkki nousi istumaan sänkynsä reunalle. Erkki ei tuntenut minkäänlaista väsymystä, vaikkei ollut nukkunut edeltävänä yönä lainkaan. Kelloradio näytti lukemaa “4:31”. Monet kääntäisivät vielä kylkeä, mutta Erkki nousi seisomaan, suunnisti keittiöön ja laittoi kahvit tippumaan, rutiinin tuomalla varmuudella. Kulahtaneen, Braun-merkkisen kahvinkeittimen päästämä infernaalinen mekkala kaikui pitkin Erkin ahdasta asuntoa Helsingin Kalliossa, samalla kun Erkki penkoi jätesäkistä likaisten vaatteiden joukosta niitä riepuja, jotka olivat vähiten likaisia.

Kahvit juotuaan ja sinisen verryttelypuvun löydettyään Erkki lähti koleaan ulkoilmaan. Kadun varteen pysäköity, sininen Volkswagen Golf oli kerännyt yön aikana sakkolapun. Erkki ei antanut tuolle paperinpalalle mitään huomiota, vaikka vastaavassa tilanteessa hän olisi vielä jokin aika sitten repinyt pelihousunsa. Erkki avaa oven ja istahtaa kuljettajan paikalle. Ennen auton käynnistämistä hän tarkistaa hansikaslokeron vielä kerran. Vain homehtunut luumu, muttei lääkkeitä. Kaikki oli lopussa.

Erkki käynnistää auton ja laittaa radion päälle, josta tulevat päivän ensimmäiset uutiset. Erkki muistaa, että nyt onkin syyskuun yhdestoista päivä. Erkkiä ei satu kiinnostamaan studiovieraan teoriat mahdollisesta salaliitosta, ja hän vaihtaakin kanavaa. Tämä antipatia koko tapausta kohtaan ei johtunut Erkin itsekkyydestä ja “niin kaukana, ei kiinnosta” –asenteesta, vaan enemmänkin kyllästymisestä. Ei pelkästään kyllästymisestä 9/11-uutisointia kohtaan, vaan kyllästymisestä koko elämää kohtaan.

Epämääräisen ajan kuluttua Erkki huomaa ajavansa kolmostietä pitkin. Hän ohittaa rekan juuri ennen Hyvinkään rajaa. Samanlaisen rekan, joka oli aloittanut Erkin oman ristiretken elämän mielettömyyttä vastaan. Raijan matka oli katkennut Mannerheimintielle kahta vuotta aiemmin. Rekkakuski ei huomannut Raijan polkupyörää, ja tämän painettua jarrupoljinta oli ollut jo liian myöhäistä. Erkki muistaa viimeisen aamiaispöytäkeskustelunsa Raijan kanssa. Tämä höpötti uudesta suosikkisarjastaan Mentalistista, mutta Erkkiä kiinnosti sillä hetkellä vain uuden Fingerporin sisäistäminen Helsingin Sanomista.

Samalla hetkellä iskelmäradion kappale vaihtuu vanhaan tuttuun klassikkoon. “Karavaanari, karavaanari on kaikki kaveri!” Samuli Edelmann oli muistutus niistä ajoista, jolloin Erkki ei tarvinnut lääkkeitä elämisensä ehdoksi. Karavaanari soi alituiseen radiosta, kun Erkki ja Raija lähtivät kalastusretkelle pohjoiseen. Kemijoella sai helposti ahvenia. Ahti tosin soi antimiaan vain Raijalle, Erkin saaliin jäätyä huomattavasti laihemmaksi.

Erkki muisteli tuota retkeä, mutta havahtui jälleen nykyhetkeen. Hämeenlinnasta olisi vielä pitkä matka Kemiin. Ehkä tällä kertaa Ahti olisi suotuisampi.

Ensimmäinen kirjoitus

Jokainen kirjoitushommia edes jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt on havainnut, miten hankalaa kirjoittamisen aloittaminen voi olla. Tekstiä ja ideoita saattaa pulputa muulloin, mutta heti kun olisi pakko pusertaa itsestään jotain ulos, on runosuoni ehtynyt. Maarika Iijolaisen sähköpostin vastaanottamisesta ei ole tätä kirjoittaessa kulunut edes kahta tuntia, ja nyt jo olen kirjoittamassa ensimmäistä luovan kirjoittamisen kurssin kirjoitusta. Tätä kirjoittaessa ovat Kurnajaiset melkein ovella, muitakin koulujuttuja olisi ilmeisesti tehtävä (tai edes aloitettava) ja ideoita toisenlaisia tekstejä varten olisi vaikka lampaat söisi.

Toisenlaisia tekstejä? Tässä vaiheessa lienee syytä huomauttaa, etten ole kirjoittamassa ensimmäistä kertaa. Äkkiä laskettuna olen kirjoittanut viime vuoden elokuun jälkeen noin tuhat eri artikkelia: netissä ilmestyvälle Lammas Zinelle, painettavalle Toinen Vaihtoehto -lehdelle, omalle Piparnakkelin Pandaluola –blogille/nettisivulle, pariin muuhun blogiin “vierailevana tähtenä” sekä parille muulle taholle, joista en tässä vaiheessa viitsi vielä pitää meteliä. Näiden tekstien sanamäärät vaihtelevat sadasta tuhanteen, ja myös sisältönsä puolesta ne vaihtelevat. Suurin osa kirjoitetuista jutuista ovat arvioit levystä, keikoista, sarjakuvista ja keikoista, satunnaisia kolumneja sekä haastatteluja unohtamatta. Mukaan kun vielä lasketaan erilaiset koulutyöt ja kurssitehtävät, niin luulisi kirjoittamisesta tulleen jo rutiinia. Kaiketi olen sen vuoden aikana myös kehittynytkin, ainakin toivon niin käyneen.

Voi olla, että minussa on aina kytenyt kipinä kirjoittamiseen, vaikken ole siitä aina ollut tietoinen. Kirjoittamisintoni nykyisessä laajuudessaan roihahti liekkeihin puolivahingossa, ja joku on kaatanut sitten bensaa liekkeihin. Kokeilin blogiin kirjoittamista, ja siitä se sitten lähti. Enpä uskonut vuosi sitten, että kirjoittaisin näin paljon tällä hetkellä. Tai sitä, että olisin ilmoittautunut tälle opintojaksolle. Levyarvioiden kirjoittaminen on hankalampaa, kuin päällepäin voisi kuvitella. Niiden kautta ilmaisen jopa tahtomattani omia mielipiteitäni, odotuksiani ja asenteitani. Täysin objektiivista arviota ei voi koskaan tehdä, vaikka se kuinka yritettäisiin piilottaa asiallisuuden alle. En ole kirjoittanut juurikaan fiktiota, mutta se on ehdottomasti sellainen taito, jonka haluaisin oppia.

En missään nimessä pidä itseäni täydellisenä kirjoittajana. Haluan kehittyä kirjoittamaan yhä parempia tekstejä, sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Yritän välttää itseni toistamista löytämällä vaihtoehtoisia keinoja ilmaista itseäni, ja olen valmis omaksumaan uusia kirjoittamistapoja. Vuoden aikana olen oppinut myös “ottamaan rennosti”, eli en pakota itseäni kirjoittamaan kun siitä tule mitään. Kynä ja muistivihko kulkevat aina mukanani, sillä eihän sitä koskaan voi aavistaa, milloin seuraava idea tulee mieleen. Kehittymishalun takia olen valinnut tämän opintojakson. En halua oppia kirjoittamaan minkään tietyn kaavan mukaan, vaan haluan ammentaa kurssista ideoita ja vinkkejä kirjoitustaitoni kehittämiseksi. Samasta syystä olin alkukesällä tieteellisen kirjoittamisen kurssillakin, vaikkei se omaa alaani suoranaisesti olekaan. Yhteen muottiin jämähtäminen on nimittäin jotain sellaista, mitä haluan välttää. Tämä koskeen kaikkia elämän osa-alueita, ei pelkästään kirjoittamista.

Jouni P.

Ps. Älkää hämääntykö Piparnakkeli-nimimerkistä. Se on jo integroituna tunnuksiini, ja on käytössä muillakin sivuilla tämän blogin lisäksi.