“Iso kolmonen”, sanon tiskin toisella puolella toikkaroivalle, silmälasipäiselle naiselle.
”Neljä euroa”, hän vastaa. Annan hänelle rypistyneen viiden euron setelin, jonka sain häneltä vasta vartti sitten. Saan euron kolikon takaisin, joka näyttäisi olevan saksalainen. “Kuinkahan monen turistin käsissä tämäkin ropo on kulkenut?” mietin, kun sujautan sen lompakkoon lukuisten kohtalotovereidensa seuraksi.
Nyt en jaksa mennä takaisin pöytään kavereiden luokse. Seuranani olleet urpot saavat meuhkata ja kertoa paskoja “Kirkasta kalakeittoa” -vitsejään rauhassa ilman minua. Jätkät ovat jo yli kaksikymppisiä ja silti vitsailevat kuin yläaste-ikäiset. Päätän siis jäädä tiskille norkoilemaan ja tarkkailemaan ihmisiä, jotka eivät olleet täällä minun saapuessani paikalle.
Tuo nainen tuolla nurkkapöydässä… hän näyttää kovin tutulta, vaikka olen varma siitä, etten ole koskaan nähnytkään häntä. Hän näyttää kovin yksinäiseltä. Miksi hän on täällä? Odottaakohan hän jotakuta? Menisinköhän juttelemaan hänen kanssaan? Ei hitto, en minä uskalla… vai uskallanko? Jos juon tämän tuopin tästä ensin ja vasta sitten…
Ei h*lvetti, myöhästyin! Naisen luokse tulikin tuo tyyppi. Onko hän poikaystävä, satunnainen poka? Tiedä häntä, mutta lyhyt hän on. Ja ruma. Onkohan hän rikas? Vai ovatko hänen vanhempansa rikkaita? En minä ainakaan tuollaista Quasimodoa ottaisi hyväpalkkaiseen edustusduuniin. Mitä tuolla tyypillä on, mitä minulla ei ole? Paksu lompakko, huonot vitsit vai iso elin? Ei siis sydän. Miten hän voi olla noin hurmaavan olennon kanssa? Miksen minä voi olla? Miksen minä voi olla kenenkään muunkaan kanssa? Olenko tuomittu kulkemaan aina yksin? Saavutanko ikinä onnea?
