Eväskassi

 

Pekon isä ei lainkaan pitänyt Pekon uudesta kampauksesta. Pekko oli vielä joitakin vuosia aiemmin pellavatukkainen “äidin pikku enkeli”, mutta nyt Pekon hiustyyli oli muuttunut tyystin erilaiseksi, tämän vanhempien kauhuksi. Pekon hiukset ylettyivät jo olkapäille, aivan kuten Ramonesin levykannessakin. Tuo äänite oli tehnyt Pekkoon hyvin vahvan vaikutuksen, ja musiikin kautta Pekko pystyisi nyt purkamaan sisällä vellovia tuntojaan, jotka oli pellavatukkaisena purkanut Turtles-figuureilla. Viikkorahat oli menetetty, mutta Pekko sai erävoiton vanhemmistaan.

Pekko tapasi Tapanin kirjaston läheisyydessä. Tapanilla oli mukanaan tämän isoveljen hankkima “eväskassi”. Nuokkarille ei olisi mitään asiaa tuon kassin kanssa, joten Pekon ja Tapanin määränpää olikin lähimetsä. Kun kaverukset olivat taivaltaneet metsässä riittävän pitkän matkan, he istahtivat kiville ja ottivat kaljapullot kassista. Keskiolut lämmitti Pekon kurkkua, vaikka syksy oli tehnyt tulonsa jo selväksi. Olut maistui Tapanin mukaan “kuselle”, mutta se toi Pekkoon lämpimän ja mukavan olon. Olon, jota Pekko ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Jotain aivan uutta oli myös Tapanin isoveljen lehtikokoelman löytäminen. Se kokemus oli toisaalta hieman pelottavakin…

Tehtävä 2: Kemijoki

Erkki nousi istumaan sänkynsä reunalle. Erkki ei tuntenut minkäänlaista väsymystä, vaikkei ollut nukkunut edeltävänä yönä lainkaan. Kelloradio näytti lukemaa “4:31”. Monet kääntäisivät vielä kylkeä, mutta Erkki nousi seisomaan, suunnisti keittiöön ja laittoi kahvit tippumaan, rutiinin tuomalla varmuudella. Kulahtaneen, Braun-merkkisen kahvinkeittimen päästämä infernaalinen mekkala kaikui pitkin Erkin ahdasta asuntoa Helsingin Kalliossa, samalla kun Erkki penkoi jätesäkistä likaisten vaatteiden joukosta niitä riepuja, jotka olivat vähiten likaisia.

Kahvit juotuaan ja sinisen verryttelypuvun löydettyään Erkki lähti koleaan ulkoilmaan. Kadun varteen pysäköity, sininen Volkswagen Golf oli kerännyt yön aikana sakkolapun. Erkki ei antanut tuolle paperinpalalle mitään huomiota, vaikka vastaavassa tilanteessa hän olisi vielä jokin aika sitten repinyt pelihousunsa. Erkki avaa oven ja istahtaa kuljettajan paikalle. Ennen auton käynnistämistä hän tarkistaa hansikaslokeron vielä kerran. Vain homehtunut luumu, muttei lääkkeitä. Kaikki oli lopussa.

Erkki käynnistää auton ja laittaa radion päälle, josta tulevat päivän ensimmäiset uutiset. Erkki muistaa, että nyt onkin syyskuun yhdestoista päivä. Erkkiä ei satu kiinnostamaan studiovieraan teoriat mahdollisesta salaliitosta, ja hän vaihtaakin kanavaa. Tämä antipatia koko tapausta kohtaan ei johtunut Erkin itsekkyydestä ja “niin kaukana, ei kiinnosta” –asenteesta, vaan enemmänkin kyllästymisestä. Ei pelkästään kyllästymisestä 9/11-uutisointia kohtaan, vaan kyllästymisestä koko elämää kohtaan.

Epämääräisen ajan kuluttua Erkki huomaa ajavansa kolmostietä pitkin. Hän ohittaa rekan juuri ennen Hyvinkään rajaa. Samanlaisen rekan, joka oli aloittanut Erkin oman ristiretken elämän mielettömyyttä vastaan. Raijan matka oli katkennut Mannerheimintielle kahta vuotta aiemmin. Rekkakuski ei huomannut Raijan polkupyörää, ja tämän painettua jarrupoljinta oli ollut jo liian myöhäistä. Erkki muistaa viimeisen aamiaispöytäkeskustelunsa Raijan kanssa. Tämä höpötti uudesta suosikkisarjastaan Mentalistista, mutta Erkkiä kiinnosti sillä hetkellä vain uuden Fingerporin sisäistäminen Helsingin Sanomista.

Samalla hetkellä iskelmäradion kappale vaihtuu vanhaan tuttuun klassikkoon. “Karavaanari, karavaanari on kaikki kaveri!” Samuli Edelmann oli muistutus niistä ajoista, jolloin Erkki ei tarvinnut lääkkeitä elämisensä ehdoksi. Karavaanari soi alituiseen radiosta, kun Erkki ja Raija lähtivät kalastusretkelle pohjoiseen. Kemijoella sai helposti ahvenia. Ahti tosin soi antimiaan vain Raijalle, Erkin saaliin jäätyä huomattavasti laihemmaksi.

Erkki muisteli tuota retkeä, mutta havahtui jälleen nykyhetkeen. Hämeenlinnasta olisi vielä pitkä matka Kemiin. Ehkä tällä kertaa Ahti olisi suotuisampi.

Ensimmäinen kirjoitus

Jokainen kirjoitushommia edes jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt on havainnut, miten hankalaa kirjoittamisen aloittaminen voi olla. Tekstiä ja ideoita saattaa pulputa muulloin, mutta heti kun olisi pakko pusertaa itsestään jotain ulos, on runosuoni ehtynyt. Maarika Iijolaisen sähköpostin vastaanottamisesta ei ole tätä kirjoittaessa kulunut edes kahta tuntia, ja nyt jo olen kirjoittamassa ensimmäistä luovan kirjoittamisen kurssin kirjoitusta. Tätä kirjoittaessa ovat Kurnajaiset melkein ovella, muitakin koulujuttuja olisi ilmeisesti tehtävä (tai edes aloitettava) ja ideoita toisenlaisia tekstejä varten olisi vaikka lampaat söisi.

Toisenlaisia tekstejä? Tässä vaiheessa lienee syytä huomauttaa, etten ole kirjoittamassa ensimmäistä kertaa. Äkkiä laskettuna olen kirjoittanut viime vuoden elokuun jälkeen noin tuhat eri artikkelia: netissä ilmestyvälle Lammas Zinelle, painettavalle Toinen Vaihtoehto -lehdelle, omalle Piparnakkelin Pandaluola –blogille/nettisivulle, pariin muuhun blogiin “vierailevana tähtenä” sekä parille muulle taholle, joista en tässä vaiheessa viitsi vielä pitää meteliä. Näiden tekstien sanamäärät vaihtelevat sadasta tuhanteen, ja myös sisältönsä puolesta ne vaihtelevat. Suurin osa kirjoitetuista jutuista ovat arvioit levystä, keikoista, sarjakuvista ja keikoista, satunnaisia kolumneja sekä haastatteluja unohtamatta. Mukaan kun vielä lasketaan erilaiset koulutyöt ja kurssitehtävät, niin luulisi kirjoittamisesta tulleen jo rutiinia. Kaiketi olen sen vuoden aikana myös kehittynytkin, ainakin toivon niin käyneen.

Voi olla, että minussa on aina kytenyt kipinä kirjoittamiseen, vaikken ole siitä aina ollut tietoinen. Kirjoittamisintoni nykyisessä laajuudessaan roihahti liekkeihin puolivahingossa, ja joku on kaatanut sitten bensaa liekkeihin. Kokeilin blogiin kirjoittamista, ja siitä se sitten lähti. Enpä uskonut vuosi sitten, että kirjoittaisin näin paljon tällä hetkellä. Tai sitä, että olisin ilmoittautunut tälle opintojaksolle. Levyarvioiden kirjoittaminen on hankalampaa, kuin päällepäin voisi kuvitella. Niiden kautta ilmaisen jopa tahtomattani omia mielipiteitäni, odotuksiani ja asenteitani. Täysin objektiivista arviota ei voi koskaan tehdä, vaikka se kuinka yritettäisiin piilottaa asiallisuuden alle. En ole kirjoittanut juurikaan fiktiota, mutta se on ehdottomasti sellainen taito, jonka haluaisin oppia.

En missään nimessä pidä itseäni täydellisenä kirjoittajana. Haluan kehittyä kirjoittamaan yhä parempia tekstejä, sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Yritän välttää itseni toistamista löytämällä vaihtoehtoisia keinoja ilmaista itseäni, ja olen valmis omaksumaan uusia kirjoittamistapoja. Vuoden aikana olen oppinut myös “ottamaan rennosti”, eli en pakota itseäni kirjoittamaan kun siitä tule mitään. Kynä ja muistivihko kulkevat aina mukanani, sillä eihän sitä koskaan voi aavistaa, milloin seuraava idea tulee mieleen. Kehittymishalun takia olen valinnut tämän opintojakson. En halua oppia kirjoittamaan minkään tietyn kaavan mukaan, vaan haluan ammentaa kurssista ideoita ja vinkkejä kirjoitustaitoni kehittämiseksi. Samasta syystä olin alkukesällä tieteellisen kirjoittamisen kurssillakin, vaikkei se omaa alaani suoranaisesti olekaan. Yhteen muottiin jämähtäminen on nimittäin jotain sellaista, mitä haluan välttää. Tämä koskeen kaikkia elämän osa-alueita, ei pelkästään kirjoittamista.

Jouni P.

Ps. Älkää hämääntykö Piparnakkeli-nimimerkistä. Se on jo integroituna tunnuksiini, ja on käytössä muillakin sivuilla tämän blogin lisäksi.