“Tapaankohan minä mursun?” ajatteli poplaritakkiin pukeutunut Mikko. Kello oli 17.35, ja rautatieasema oli tässä vaiheessa tyhjillään. Mikko näki pienen lapsen nousevan asematunnelista ja hetken päästä tämän äidin lastenrattaita rappusia pitkin ylöspäin vetäen. Pendeliliikenne oli ajoittunut jo tuntia aiemmaksi, ja nyt asemalla oli enää joitakin satunnaisia matkailijoita. Vartin päästä laituri olisi taas tyhjä, kun ihmiset olisivat joko junassa tai matkaamassa asemalta poispäin. Myös Mikon ja tämän seuralaisen – Maritan - pitäisi olla silloin poistumassa asemalta. Mikolla ei tosin ollut käsitystäkään siitä, miltä Marita saattaisi oikeasti näyttää. Kuvan hän oli netissä toki nähnyt, mutta vaikka kuvat kertookin enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa, ei Mikko siltikään voinut olla täysin varma.
“Älä mene sinne!” kiljahtaa nainen noin kaksivuotiaalle lapselleen, joka juoksee kohti raidetta. Taapero kirmaa ripeästi, mutta epävarmoin askelein. Jos tämä lapsi olisi aikuinen, voitaisiin tätä luulla vahvasti humaltuneeksi. Humalaisia oli riittänyt siinä baarissa, jossa Mikko oli nähnyt kahta viikkoa aiemmin tyrmäävän näköisen naisen ruman miehen kainalossa. Kyseinen mies oli vetänyt miestä väkevämpää selkeästi yli oman sietokykynsä, ja se alkoi näkyä illan edetessä. Mikko oli poistuessaan jäänyt oven edustalle tupakalle, missä tämä oman elämänsä sankari oli odottanut naisen kanssa taksia. Mies oksensi kadulle, ja nainen nousi taksiin yksin. Mikko lähti kävelemään yksin vastakkaiseen suuntaan, eikä maininnut edes kavereilleen lähtemisestään. Kävellessään kohti sateista ja kylmää kaupungin yötä Mikko kuuli takanaan miehen vielä laulavan jotain. Mikko oli tunnistavinaan kappaleen “Jäähyväiset aseet”-lauluksi, mutta tuo kääpiö lauloi ilmiselvästi Liisa Tavin versiota siitä.
Mikko oli nähnyt tuon naisen unessaan vielä samana yönä. Naisen kyyneleet olivat unessa täysin mustat, ja aika oli pysähtynyt. Kyyneleet valuivat pitkin naisen kalpeita poskia, ja tippuessaan lattialle ne muodostivat mustan meren. Mikko halusi päästä naisen luo, mutta kyynelmeren vastus oli liian suuri. Tämä tunsi vajoavansa...
“…pahoittelemme myöhästymisestä aiheutuvaa haittaa” ilmoittaa kuulutus.
”Ei s**tana! Eikö VR ole enää ikinä ajoissa?”
”Etkö ole kuullut?”
”Niin mitä?”
”VR tarkoittaa “Venaa Rauhassa”!”
”Hahaha! Kerrassaan nokkela sutkautus, kuoma!”
”Kuoma? Hahaha!”
Mikko havahtui tuon illan ja unensa muistelusta kylmään ja ärsyttävään todellisuuteen. Välittömästi Mikkoa alkoi riepomaan kahden hienoihin vaatteisiin pukeutuneen liikemiehen välinen vitsailu. Mikolla oli omat huolenaiheensa, ja nyt junan myöhästyminen kahdella minuutilla tuntui harvinaisen pieneltä. Nolaisiko hän itsensä? Tapaisiko hän mursun? Entä jos Mikko oikeasti rakastuu siihen Mursuun? Onko hän kohta keskellä suomalaista unelmaa ja kasvattaa Mursun kanssa pikkumursuja?
Sitten ilman täytti pahaenteinen kurina, jonka aiheuttajaksi paljastui Mikon vatsa. Mikko ei ehtinyt syödä päivällistä, koska muuten hän olisi myöhästynyt tapaamisesta. Itse asiassa lounaskin oli jäänyt työkiireiden vuoksi väliin, eikä mustasta kahvista ja hapankorpusta koostunut aamiainenkaan vastannut käsitystä päivän tärkeimmästä ateriasta.
Mikon vatsan protestoidessa juna lipui Mikon ohi. Sen vauhti hidastui, ja hetken päästä juna oli täysin pysähtynyt. Ovet aukesivat. Alta aikayksikön oli asemalaituri täynnä elämää, kun ihmiset poistuivat junasta. Liikemiehillä oli niin kiire, etteivät nämä malttaneet odottaa edes ihmisten poistumista junasta. Mikko ei nähnyt missään vihreää villakangastakkia. Sitten hän käänsi katseensa toiseen suuntaan, ja siinä hän oli. Marita.
“Sori, mä en ehtinyt käydä himassa etten olis myöhästynyt junasta…” Marita sanoi. Mikko oli haistavinaan jonkin kalaruoan eltaantuneen tuoksun Maritan hengityksestä. Samalla Mikon mieleen piirtyi aiemmin näkemänsä kuva Maritasta. Se oli ilmeisesti otettu muutama vuosi ja parikymmentä kiloa aiemmin. Mikko tunsi pettymyksen kouraisevan häntä… mutta samalla hän tunsi olonsa hyvin kotoisaksi ja täydeksi. Yhdessä he lähivät asemalta pois.
